VILNIUS 2002

Heräsin, kun naapuritalon kaljuksi ajeltu projektipäällikkö potkaisi Harrikkansa käyntiin. Pääni jyskytti samaan tahtiin 1200-kuutioisen nelitahtikoneen kanssa –harvakseltaan, mutta voimakkaasti. Pitkälle yöhön olin lukenut niitä ainakin kahtasataa sähköpostiviestiä, joita kohteeni oli lähetellyt ympäri Varsinais-Suomea. Ekonomeille. Viesteissä toistuivat usein sanat ”Hurtownia Tours”. Kaupparekisterin kireä-ääninen naisvirkailija ei löytänyt mitään vastinetta moiselle heprealle, eikä hänen äänensä muuttunut astettakaan lempeämmäksi, vaikka lupasin tarjota hänelle makkaraperunat Kallun Grillillä, kun hän seuraavan kerran tulee Turkuun.

Löysin jääkaapistani Porin Panimon tuoremehua, mikä saikin harrikan käymään pehmeämmin. Viimeinen kulaus meinasi mennä väärään kurkkuun, kun tajusin: jumalauta, sana, joka myös toistui teksteissä oli ”olut”. OLUT!  Liian tuttu aihe, kun meinasi jäädä huomiotta! Mikä on tämä yhteys? Onko Otto perustamassa taas uutta ravintolaa? ” Vanha Matkatoimisto”?!? Ei helvetissä! Aikooko Hassen Pub vaihtaa nimeä? Ei kai Jarkon karanteeni vielä ole mennyt umpeen? Uskaltaisiko Via Baltican mafia ujuttaa itsensä Turun koville olutmarkkinoille, kun viesteissä viitattiin useisiin sen vallassa oleviin kaupunkeihin?

Kysymyksiä tulvahteli päähäni siihen tahtiin, että oli pakko lähteä etsimään vastauksia.

Tiesin kyllä mistä, sillä suuhuni oli tarttunut vahva maltaan maku…

Torstai 9.5.2002, Helatorstai, Eurooppapäivä

Hei ! Kello oli siis viiskakskytviis, kun bussi starttasi ryssänkirkon edestä. Ei uskoisi, että kyydissä oli niin paljon akateemisia. Viisi minuuttia etuajassa tuohon aikaan vuorokaudesta! Ehkä oli kiire päästä korkkaamaan niitä kuohuja, joita oli varattu Huunosen Matin pään menoksi, hän kun täytti mukavat 50 vuotta juuri tuona päivänä.  Siitä se matka lähti mukavasti kostumaan. No, eihän Matti ollut ainoa päivänsankari, joten illalla lauloimme vielä Birgitallekin.

Lithuanian  Airlines tarjosi joutuisan menomatkan ja sämpylän päällekin oli ihan sopivasti laitettavaa. Sitä paitsi ainakin yhdellä emolla oli toosi ruskeat silmät.

Hotel Europa oli todellakin vanhan kaupungin sydämessä, upea vanha talo ja sisällä modernit ja tilavat huoneet. Osa porukasta joutui takapihan rakennustyömaan kautta kulkemaan omiin, laastille kevyesti tuoksuviin huoneisiinsa. Kolkon rappukäytävän harmeja oli tosin lievitetty kunnon kuohuviinipullolla. Eipä tainnut kukaan aiemmin olla hotellihuoneen ensimmäinen asukas. Paikallinen suomea puhuva opas Eva vei laumansa heti lentokenttäbussista kaupunkikierrokselle. Taisi olla kauppatieteen opiskelija, kun ei vaivannut meitä historiallisilla yksityiskohdilla, vaan antoi joka kadunkulmassa ostosvinkkejä. Kai hyvät provikat?? Eurooppapäiväkin näkyi katukuvassa, kun koululaiset esittivät ohjelmanumeroitaan. Olisi muuten Saarenmaan opaspoika ollut ihmeissään: ”Ohitimme juuri mielenkiintoisen kirkon oikealla, vasemmalla, oikealla…” Saavuttuamme takaisin hotellille oli hämmästys suuri, kun laukut olivat hävinneet hotellin aulasta. Tosin onneksi huoneisiin ja melkein kaikki oikeisiinkin.

Illan ruokapaikkana oli Brodvejus Pub’as, missä paikalliset suomalaiset kuvailivat meille liiketoiminnan sujuvuutta Liettuassa. Tuomo Hinkkanen UAB Leinonen –tilitoimistosta kertoi, kuinka tärkeä on leimasin. ”Leipä-Heikki Kerajoki Vilnaus Duona Plius –nimisestä Fazerin tytäryhtiöstä leipoi leipää liettualaisiin koteihin. Mukana oli myös Kesko Agro Lietuvan Janne Mäki. Ruuaksi oli lihapullaa ja perunamuusia. Jatsi, jota tulvi ikkunoista, oli hyvää. Osa porukasta pääsi siitä jopa silmillään nauttimaan.

 Perjantai 10.5.2002

Ainakin aikaisimmat linnut saivat maittavan ja monipuolisen aamupalan. Oikeastaan vain mustamakkara puuttui, jotta satsi olisi ollut täydellinen.

Aamun matkalla kohti Kaunasia oppaamme Liuda kertoi maansa suuresta historiasta, siitä kuinka Liettua ulottui Itämereltä Mustallemerelle. Vuonna 1795 alkoivat vallankumoukset ja miehitykset, ja kaikki meni pieleen aina vuoteen 1991, jolloin Vilnalaiset päihittivät neuvostojoukkojen tankit TV-tornin luona ja maa julistautui jälleen itsenäiseksi.

Kaunasissa jakautui suuri joukkomme kahtia ja osa jäi nauttimaan Ragutis-panimon vieraanvaraisuudesta ja osa lähti kiertelemään vanhakaupunkia. Oppaamme sai vakavan kilpailijan Selinheimon Jussista, jonka jutuissa oli vähän enemmän ”kuississia”. Lounaaksi nautimme mielenkiintoisen ravintolan kellarilooshissa  bortskeittoa ja perunaa (miten se kuuluikaan nauttia??) sekä uunimuusin sisälle piilotettua kanankoipea. Ravintolan miljöö kyllä vahvasti huokui hapankaalia ja possua, mutta ei, sitä emme (vieläkään) saaneet.

Ragutiksen, siis (jälleen) Olvin, panimokierros sujui suurimmalta osalta porukkaa jo rutiinilla. Vidas Komparskas, markkinointipäällikkö tai jotain, kierrätti meidät tehtaan halki yläkerran koulutustiloihin, jossa sitten opiskelimme Hornia ja sitä tummempaa ja vahvempaa. Tarkkisluokan kahden litran muovipulloon pakattua 8 prosenttista rähinäjuomaa ei meille opetettu. Läksyksi saimme sitten kuusi (6) muovikassillista panimon tuotteita vedestä vahvaan ja tummaan.

Ilta Vilnassa oli vapaa, joten porukka levisi kuin savi Aurajokeen. Kaupunki näytti kauniilta yövalaistuksessaan tornimäeltä katsottuna, ja paikallinen nuoriso käyttäytyi päihtyneenäkin hillitymmin kuin Auran rantojen serkkunsa. Iltapalaa tarjoiltiin mm. hotellimme vastapäisessä piharavintolassa, musiikin ja englantilaisen jalkapallojoukkueen säestyksellä.

Lauantai 11.5.2002

Vapaapäivä, lenkkeilyä, ostoksia ja loikoilua, Edelleenkin n. 25 astetta lämmintä.

Illalliselle kokoonnuimme Zemaiciu Smukle nimiseen ravintolaan jossa lopultakin saattoi upottaa hampaansa kunnon sianläskiin ja hapankaaliin. Niin ja olihan niitä kapanorssejakin  tai mitä makupaloja olivatkin. Kun vielä ruokaryyppyinä oli Starkaa (50%) ja –juomana kapakan omaa ”starköliä”, niin eipä ihme, että suomalaisilta alkoi tanssi sujua. Jotenkin vain tuntui, että viulunsoittajat katolta soittivat sitä samaa juutalaishäissä soivaa biisiä koko illan. Ai juu, olihan siellä toki letkis välissä. Hyvin oli Kalle (Pulkkinen) järjestänyt.

Katkeraa kyllä, tuon ilonpidon aikana Ruotsi voitti Suomen lätkän MM-kisojen pronssiottelussa. Tuosta muistivat ruotsalaistypykät vessajonossa kyllä muistuttaa. Useammallakin kerralla. Ja Tommy Salokin oli taas niin pirun ruotsalainen.

Sunnuntai 12.5.2002, Äitienpäivä, J.V. Snellmanin päivä, suomalaisuuden päivä

Ei siis tänäänkään kultamitaleja suomalaisten kiekkoilijoiden kaulaan. Olisi hyvin sopinut päivän teemoihin. Meidän teemanamme oli Trakain linna samannimisessä pikkukaupungissa. Tataarivartijat olivat rakentaneet talonsa kadun varrelle, pääty ja kolme ikkunaa kadulle päin. Itse linna oli kauniin järven keskellä saaressa. Linna oli lähes kuusistomaisesta kivikasasta jälleenrakennettu uljaaksi kansallismielisyyden tyyssijaksi. Edes Nikitan mahtikäsky ei estänyt linnan entisöintiä. Varakkaat kolhoosit ja radiotehtaat syytivät rahaa ja tiiliä muurareiden muurattavaksi.

Viimeiset latilitilallaat laulettiin rantakadun matkamuistokojuissa ja pellavakaupassa. Lounaalle marssimme kylän korkeimmalle paikalle rakennettuun Turistas-ravintolaan, sen kattoterassille. Tuoremehut pöydässä, mitä tää on. Hämmästys levisi joukkoihin. Ja puheenjohtaja meinasi jäädä ilman. No, se olisikin ollut siiderinlipittäjälle melkein oikein!  Olutta ja yrttihunajanapsua tuli sitten alkukankeuden jälkeen niin paljon, että meinasi juojat loppua ennen juomia. Onneksi siitä selvittiin kunnialla. Niin, ja kiitos jatsityttöjen saksofoonille, oi mooni mooni.

Lentokentälle saavuttuamme järkytyimme seuraavan lennon lähtöaikaa: neljä tuntia odotusta. Ylibuukkaus tai jotain muuta ikävää. Lentoyhtiön edustaja lupasi hyvittää sillä ja tällä, mikä oli sitten muutama pieni leipä ja kivennäisvesi odotusaulan penkeiltä tarjoiltuna. Kansainvälisen puolen kahvila oli jo kiinni, eikä business-luokan tiloihin ollut pääsyä. Paitsi niille onnellisille (ja röyhkeille), jotka lounge-emännän vessatauon aikana kerkisivät livahtaa nauttimaan ilmaisista virvokkeista ja pehmeistä eikun upottavista nahkasohvista.

Kone tuli viimein ja sama ruskeasilmäinen tarjoili kahvia ja sämpylää matkalla Helsinkiin.  Askaisten Auto kuljetti väsyneet, mutta onnelliset matkaajat tutusti ja turvallisesti takaisin Turkuun. Taas yhtä Hutownia-turneeta rikkaampana.

Istuin nurkkapöydässä Koulussa. Tuo minulle niin tuttu paikka jo kansakouluajoilta. Nyt tosin katselin karttakepinpirstaleiden sijaan Lehtorin hyvin kehittynyttä vaahtoa. Pari virkamiehen näköistä tyyppiä viereisessä pöydässä rupattelee keskenään jotain liikevaihtoverosta. Vaihtaisivat sitten liikettä, saisivat vaikka arvonlisää. Unohdun katselemaan tarjoilijan kesäistä olemusta, ja taas on mennä olut ohi kurkun, kun kuulen nuo liiankin tutut sanat ”Hurtownia Tours”. Melkein putoan tuolilta, kun kurkotan äänien suuntaan muka ottaakseni viereisen pöydän iltapäivälehden. Pikisaari, torstaina, kuudelta illalla. Sinne on pakko mennä, vaikka mielessä soikin varoittava ääni. Muistan nousseeni komeaan muskeliveneeseen miellyttävän rouvan kanssa. Ajelimme jonkin saaren rantaan.

Aamulla heräsi myös hänen miehensä viereisen kajuutan perältä ja hämmästys oli molemminpuolinen. Hopeakoristeinen kevätlinnustushaulikko ruotsinkielisen kiroustulvan höystämänä vakuutti minulle, että minun on paras siirtyä maakravuksi. Sain myöhemmin   kyydin Martinsillan kupeeseen, vaikka kalsarimuotini herättikin hilpeyttä kotiin palaavissa